Unelma, joka siirtyi, Julma Ölkky 19.6.2023

Olin harjoitellut hyvin.
Kunto oli vahva. Tavoite kirkas.

Halusin uida läpi Julma Ölkyn, joka sijaitsee Hossan kansallispuistossa. Syvä, jylhä rotkojärvi – paikka, jossa kallioseinämät nousevat suoraan vedestä ja hiljaisuus on lähes käsinkosketeltavaa.

Mukaan olivat lähdössä ystäväni Sari ja Jenna.

Sitten, reilu kuukausi ennen lähtöä, sydän alkoi oireilla oudosti.

Aluksi rytmihäiriöt jopa naurattivat. Ajattelin niiden olevan ohimeneviä. Mutta kun oireet jatkuivat – outo sydämen muljahtelu, epämääräinen tunne rinnassa – ymmärsin, ettei tämä ollut normaalia.

Lääkärit tutkivat sydäntä. Rakenteellista vikaa ei löytynyt.
Vasta kardiologi havaitsi verenpaineongelman.

Lääkityksen alettua uni parani. Mutta sydänoireet jäivät.

Polttava tunne rinnassa.
Vasen käsi puutui.
Pahoinvointia.
Normaalia korkeampi syke.
Rytmihäiriöitä.
Suorituskyvyn lasku.
Väsymys.
Rauhattomuus.

Sydän oli jatkuvasti mielessä.

Olin varma, että kuolen.

Tiesin, että Julma Ölkky jäisi uimatta. Nyt tärkeintä oli selvittää, mikä minua vaivasi. Etsin vastauksia. Tutkimus toisensa jälkeen – ilman selitystä. En silloin vielä tiennyt, että etsintä jatkuisi vuosia.

Ystäväni eivät kuitenkaan antaneet minun jäädä yksin.

He halusivat silti lähteä reissuun – muuttaa suunnitelmaa niin, että minäkin voisin olla mukana. Päätimme suunnata Rukalle. Uinti sai jäädä. Nyt tavoitteena ei ollut suoritus, vaan selviytyminen arjesta. Positiivisuuden löytäminen, vaikka kaikki ei ollut hyvin.

Ilman heitä en olisi löytänyt sitä.

Halusin käydä katsomassa Downhill Swim -reittiä Oulankajoella. Ajattelin, että jos joskus vielä osallistuisin tapahtumaan, olisi hyvä tuntea virta.

Vuokrasimme kanootit.

Kun saimme omamme, ne piti laskea mäeltä puista ränniä pitkin rantaan. Sari oli jo alhaalla joen rannassa. Sanoin Jennalle huolettomasti:

“Kyllähän se menee itsestään, kun antaa vauhtia.”

Kanootti lähti liukumaan ränniä pitkin kuin pulkka.
Eikä pysähtynyt rannalle.

Se jatkoi suoraan jokeen.

Sari näki tilanteen ja sai hepulin. Hetkessä hän riisui housut jalastaan ja lähti kahlaamaan kanootin perään. Tiesin, että joen virta toisi kanootin ennemmin tai myöhemmin rantaan – mutta en voinut olla katsomatta, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Hetken kaoottisen sähellyksen jälkeen kanootti saatiin hallintaan.

Tilanne päättyi hysteeriseen nauruun.

“Toivottavasti kukaan ei nähnyt tätä”, Sari sanoi ja nauroi lisää.

Täydellinen retken aloitus.

Loppumatka Oulankajoella sujui rauhallisesti virran mukana meloen. Tauolla istuessani mietin hiljaa: pääsenköhän koskaan uimaan Downhill Swimiä? Uskallanko enää? Kestääkö sydän?

Työnsin ajatuksen syrjään. Keskityin hetkeen. Ystäviin. Virtaan.

Silloin ymmärsin jotain tärkeää.

Kaikki seikkailut eivät toteudu silloin, kun olemme valmiita.
Joskus ne siirtyvät.
Joskus ne odottavat.

Uskon yhä, että jonain päivänä uin Julma Ölkyn.
Ja jonain päivänä lähden virran vietäväksi Downhill Swimissä.

Mutta juuri tuona kesäpäivänä tärkeintä ei ollut matka vedessä.

Tärkeintä oli se, etten kulkenut sitä yksin.

Siirtymä

Kun suurin pelko ei ole kylmä vesi vaan oma sydän, perspektiivi muuttuu.

Seuraava seikkailu ei ollut pitkä. Se ei ollut näyttävä. Mutta se oli ehkä tärkein.