Uinti uistellen Lemmenjoella, noin 20 km, 24.–26.7.2026

Olin tehnyt koko kevään liikaa töitä. Hermosto oli huonossa kunnossa – se oli jatkuvassa, hiljaisessa hälytystilassa. Kehossa asui loputon väsymys, jota nukkuminen ei liuttanut pois.

En ollut pystynyt harjoittelemaan niin kuin olisin halunnut. Itse asiassa en ole moneen vuoteen harjoitellut näin vähän.

Silti mieleni paloi veteen. Erämaahan.

Tällä kertaa en hakenut äärirajoja. En halunnut pistää itseäni piippuun, vaan tehdä jotain sellasta, mikä palauttaisi hymyn kasvoille. Joskus paras lääke ylikuormittuneelle mielelle ei ole lepo sängyssä, vaan liike luonnossa – kunhan sen tekee ilman suorittamista.

Ystäväni Antti pyysi minua mukaan Lemmenjoelle. Hän oli lähdössä kaveriporukalla kalaan sup-laudoilla.

Päätin lähteä. Mutta omalla tavallani. Minä kalastaisin uiden.

Lähdimme liikkeelle kahdessa osassa. Kalastusporukka – Antti, Jarmo, Timppa ja Joni – menivät maastoon edellä. Meidän matkassamme kulkivat Venla, hänen nelivuotias poikansa Ruune, sekä koirat Hilu ja Tupu.

Pääsimme lopulta Morganojan autiotuvalle, jossa oli tarkoitus yöpyä kaksi yötä.

Ensimmäisenä päivänä plaanissa oli vaellus tunturiin. Keli muuttui kuitenkin huonoksi, ja aiemmin maastoon lähtenyt porukka oli täysin uupunut. Aamulla teimme yhteisen päätöksen: tänään ei tehdä yhtään mitään.

Tupaan laskeutui hiljaisuus.

Lepo tuntui valtavalta huojennukselta. Se oli muistutus siitä, mitä olin etsimässä: Pitääkö tänne aina tulla suorittamaan?

Päivä yhdessäoloa, joutavaa puhetta, sanoumista ja pelkkää olemista teki tehtävänsä. Hermosto alkoi hiljaa tasoittua.

Lepopäivän jälkeen olimme valmiita. Vaelsimme Kultahaminaan, mistä alkoi matka pitkin Lemmenjokea kohti Ravadasjärveä.

Muut ottivat alle sup-laudat, minä sukelsin kylmään veteen. Ja koska kyse oli kalastusretkestä, laitoin uistimen siimassa perääni.

Vesi oli jäätävää. Ensimmäiset minuutit olivat kamppailua – mielessä kävi ajatus, pystynkö tähän lainkaan. Mutta kun keho lämpeni ja kauha löysi rytmin, kyynisyys väistyi.

Olimme poikkeuksellinen näky Euroopan suurimmassa erämaassa.

Jarmo oli viritellyt lautaansa purjeen ja paineli menemään edellä. Perässä uiskenteli mies, joka uisteli mennessään. Sitten tulivat Antti koirien kanssa, Venla pienen Ruune-pojan kanssa kuivapuvuissa, sekä Timppa ja Joni omilla laudoillaan vapoineen.

Me emme tuoneet erämaahan sirkusta. Erämaa oli meidän sirkus – ja meillä kaikilla oli rannekkeet parhaille paikoille.

Ensimmäisessä pikkukoskessa vettä oli vain muutamia senttejä kivien päällä. Emmin hetken rannalla, mutta päätin yrittää. Otin tiukan liukuasennon ja annoin virran viedä. Vettä minun ja pohjan välillä oli tuskin mitään. Tuntui kuin olisin lentänyt. Kesken liun rupesin nauramaan ääneen – kunnes muistin: minullahan on uistin perässä. Selvisin suvantoherkkuun ehjin nahoin ja nauroin lisää. Se oli luonnon oma jättimäinen vesiliukumäki.

Olin taittanut matkaa toista tuntia näkemättä muita, kun saavuin Ravadaskönkäälle. Istahdin kivelle juomaan vettä.

Pian Joni saapui paikalle. Hän harmitteli pudottaneensa virvelinsä joen pohjaan.

Joni katsoi minua, katsoi veteen ja tokaisi: ”Sullahan on kala kiinni tuossa uistimessa.”

Luulin sitä vitsiksi. Mutta siiman päässä todella liikkui jokin. Kahlasin matalaan veteen ja nostin kalan niskasta ylös.

Joni katsoi saalista silmät pyöreinä: ”Aivan hirveän kokoinen harri!”

Puntari näytti liki 900 grammaa. Uimalla uisteltu jättiharri keskellä erämaata. Siinä kohtaa tiesin, että tästä tulisi huippureissu.

Ravadaskönkään vesiputous oli taianomainen. Uin hetken kovassa virrassa putousta vastaan, kun huomasin Venlan ja Ruunen laskevan virtaa alas kuivapuvuissaan. Katsoin nelivuotiasta poikaa ja mietin hymyillen: mitähän tuostakin pojasta tulee isona?

Uin vielä puoli kilometriä Ravadasjärven autiotutuvalle – ja vetäessäni siimaa kasaan huomasin perässäni toisen kalan. Hyvänkokoinen hauki.

Syntyi illallinen, jota emme unohda. Joni perasi kalat ammattitaidolla ja paistoi ne nuotiolla. Harri oli erinomaista, mutta en ole koskaan syönyt niin hyviä haukifileitä. Koirat saivat perkuujätteet. Otimme sen mitä tarvitsimme, emme mitään ylimääräistä, ja käytimme kaiken.

Saman illan aikana minulle selvisi, että Ravadasköngäs kuului rajoitusvyöhykkeeseen, jossa liikkumista oli rajoitettu. Olin tietämättäni rikkonut sääntöjä uimalla vesiputouksessa. Se oli muistutus nöyryydestä: kartat ja säännöt on tutkittava aina huolella, vaikka luonnossa olisikin villi ja vapaa olo.

Yöllä porot tulivat tuvan pihaan. Ne olivat niin tuttavallisia, että tulivat kosketusetäisyydelle tervehtimään.

Seuraavana aamuna edessä oli retken pisin pätkä: Ravadasjärveltä kohti Njurgulahtea.

Lähdimme aikaisin. Maisemat olivat satumaiset, vesi liukui pehmeästi kehon alle. Pidin yllä omaa tahtiani ja uin suurimman osan matkasta yksin.

Saavuttuani Härkäkoskelle pysähdyin.

Virta teki mutkia, ja vettä oli niin vähän, ettei käsivetoja voinut tehdä. Pelotti.

Astuin silti virtaan. Ohjasin itseäni vedessä kuin kala – pelkillä vartalon liikkeillä, väistellen kiviä ja uppotukkeja. En antanut pelon ottaa valtaa, vaan luotin siihen tunteeseen, jonka vesi oli minulle vuosien varrella opettanut.

Luota kehoosi. Luota virtaan.

Härkäkosken jälkeen olo oli euforinen.

Sitten tuli Searitniva ja toinen vaaratilanne. Vähävetisessä koskessa jouduin etenemään varovasti, kun yhtäkkiä kosken toisesta päästä ilmestyi turisteja kuljettava moottorivene. Kuski ei voinut nähdä vedessä olevaa uimaria.

Sain pysäytettyä itseni virrassa ja siirryttyä äkkiä sivuun sekunnin murto-osia ennen kuin vene jyräsi ohi.

Onni oli matkassa. Se oli tärkeä muistutus: vesi vaatii aina täyden kunnioituksen ja muiden liikkujien ennakoinnin sekä taidon lukea virtaa.

Taukopaikalla ahmin energiakarkkeja. En syö karkkia juuri koskaan, mutta siinä hetkessä ne maistuivat taivaalliselta.

Matka jatkui pitkänä, järvimäisenä jokiosuutena. Väsymys alkoi painaa raskain vasaroin. Älykelloni akku oli loppunut, enkä tiennyt matkasta tai ajasta mitään. Minulla ei ollut yhtään pitkää uintia pohjalla tältä kesältä, ja epätoivo meinaisi hiipiä mieleen. Energiat olivat loppu.

Sitten näin kauempana tutut hahmot.

Niemennokassa minua odottivat Venla, Ruune ja Antti. Antti ojensi suklaata. Se oli parasta suklaata, mitä olen koskaan maistanut.

”Meillä on noin kaksi ja puoli kilometriä jäljellä”, Venla sanoi.

Huokaisin helpotuksesta. Sen jaksaa aina.

Kun lopulta saavuin metsänvartijan kämpälle, saunan savu nousi ilmaan. Jarmo oli lämmittänyt saunan, ja koko porukka oli rannassa vastassa hymyissä suin.

Olin aivan poikki noin 15 kilometrin uintipäivän jälkeen. Keho oli uupunut, mutta mielessä ei ollut enää kevään raskautta.

Olin taas löytänyt sen. Ilon.

Lemmenjoki ei kysynyt minulta sarjakortteja eikä suorituskykyä. Se antoi vettä, kivikkoja, kylmää ja lämmintä. Se antoi mahdollisuuden leikkiä.

Joskus parantumiseen ei tarvita täydellistä kuntoa. Tarvitaan vain uskaltautumista matkaan, hyvä porukka ympärille – ja luottamus siihen, että virta kantaa perille asti.

Saunan lauteilla, väsyneenä ja onnellisena, tiesin sen jo:

Vesi odottaa yhä. Ja minä palaan siihen aina uudelleen.