Kirkkauden opetus – Uinti salaiselle järvelle 30.7.2020
Kuuntele Juttu
Kuulin sukeltajilta järvestä, jossa vesi on taianomaisen kirkasta.
He lupasivat kertoa sijainnin yhdellä ehdolla: paikka pysyy salaisuutena.
Lupasin.
Tällaisia paikkoja on liian vähän. Siksi tämä järvi saa jäädä karttojen ulkopuolelle – ainakin sanoissani.
Lähdin sukeltajien mukaan. Jo rannalla tiesin, että he eivät olleet liioitelleet. Vesi oli poikkeuksellisen kirkasta. Ei vain kirkasta – vaan läpinäkyvää tavalla, joka pysäytti.
Rannalla oli kaksi muutakin ihmistä. Toinen heistä oli pukeutunut merenneidoksi. Siinä hetkessä mietin, ettei kukaan uskoisi, jos kertoisin tavanneeni uintiretkellä merenneidon. Mutta ehkä juuri tällaisessa vedessä se oli täysin loogista.
Halusin heti uimaan.
Ensimmäiset vedot tuntuivat epätodellisilta. Näkyvyys oli kuin uimahallissa – näin kaiken: pohjassa lepäävät kuolleet puut, hauet, ahvenet, niiden jokaisen liikkeen. Oli kuin olisin uinut akvaariossa.
Aluksi se oli jopa pelottavaa.
Olemme tottuneet vedessä sameuteen. Siihen, ettemme näe.
Tässä vedessä ei voinut piiloutua.
Kun liu’uin eteenpäin, oivalsin jotain yksinkertaista ja samalla surullista: tällaista veden pitäisi olla kaikkialla. Kirkasta. Elävää. Puhdasta. Mutta liian usein me ihmiset olemme omilla toimillamme heikentäneet sen, mikä on meille elintärkeää.
Se hetki vahvisti päätöstäni pitää järven salaisuutena. Ja vielä enemmän – elää niin, etten omalla toiminnallani vahingoita luontoa. Retkeilen niin, ettei jälkiä jää. Hetken kuluttua kukaan ei tiedä, mistä olen kulkenut.
Retkemme tarkoitus oli myös saada kuva uimarista ja hauesta.
Se ei ollut helppoa.
Yritimme lähestyä järven suurinta haukea – turhaan. Se pysyi etäällä, tarkkaili ja katosi syvyyteen. Lopulta saimme yhteiskuvan pienemmän hauen kanssa. Se riitti.
Suurin hauki opetti tärkeimmän asian: Luontoa ei hallita. Se sallii tai ei salli.
Me saimme sinä päivänä luvan olla hetken osa maisemaa. Sukeltajaveljekset ikuistivat useita pysähdyttäviä hetkiä – kuvia, joiden taakse kätkeytyy paljon kärsivällisyyttä, kylmää vettä ja hiljaisuutta.
Se ei ollut pitkä retki.
Ei äärirajoja koetteleva.
Mutta se oli muistutus siitä, miltä maailma näyttää, kun se on koskematon.
Ja ehkä jossain, kirkkaan veden pinnan alla, merenneito yhä ui.
Siirtymä
Salaisen järven kirkkaus jäi mieleen. Se ei ollut pelkkä paikka – se oli muistutus.
Vesi voi olla niin kirkasta, että näkee kaiken. Ja joskus näkeminen on pelottavampaa kuin sameus.
Ajatus kuvasta jäi elämään. Voisiko veden taian vangita myös toisenlaiseen ympäristöön?