Järvi, joka tuntee minut – Koantausjärvi, Innasennurkka, Simpele
Kuuntele Juttu
Olen uinut lukemattomissa järvissä, joissa ja lammissa.
Mutta jos minulta kysytään, mikä niistä on rakkain, vastaus tulee epäröimättä.
Koantausjärvi.
Se sijaitsee Simpeleen Innasennurkassa.
Siellä vietin lapsuuteni kesät, isovanhempieni rannassa.
Ensimmäinen uimakouluni järjestettiin juuri siellä, meidän mökkirannassa.
Opettajana toimi hiihtolegenda Marja-Liisa Kirvesniemi.
Joskus olen miettinyt, tarttuiko urheilun kipinä jo tuolloin.
Ehkä.
Lapsuuden kesät eivät kuitenkaan olleet tavoitteellisia. Ne olivat täynnä kalastusta, leikkiä ja uintireissuja ilman mittaria. Vesi oli osa arkea, ei suoritus.
Kelloa vastaan
Neljäntoista vanhana aloitin triathlonin.
Silloin järveä ei enää uitu huvikseen – sitä alettiin kiertää kelloa vastaan. Kierros toisensa jälkeen. Kovempaa. Vielä kovempaa.
Lopulta vauhti oli jo niin hurjaa, että uin soutuveneiden ohi. Se tuntui voitolta.
Muistan yhden juhannuksen erityisen kirkkaasti.
Uin järven kolme kertaa ympäri.
Noin kymmenen kilometriä.
Järvellä on yksi vuokramökki. Sen laiturilla istui joukko nuoria miehiä viettämässä juhannusiltaa, vierellään kaljakori.
Ensimmäisellä kierroksella vilkutin ohittaessani.
Yksi käsi nousi laiskasti takaisin.
Toisella kierroksella, vajaan tunnin kuluttua, vilkutin uudelleen.
Nyt koko porukka vastasi.
Kolmannella kerralla en ehtinyt tehdä mitään.
Koko laituri nousi seisomaan, vilkutti ja hurrasi kuin olisin saapunut olympiastadionille.
En tiedä, oliko tunnelmaan vaikuttanut juhannusjuoma vai se, että keskellä selkää ilmestyi yhä uudelleen sama uimari.
Mutta muisto on lämmin.
Ja järvi kantoi silloin nuorta, nälkäistä urheilijaa.
Tauko – ja paluu
2000-luvun vaihteessa triathlon jäi.
Ja sen mukana urheilu.
Lähes kaksikymmentä vuotta kului.
Vuonna 2019 romahdin. Työuupumus pysäytti. Mikään ei tuntunut miltään. Makasin sohvalla, enkä jaksanut muuta.
Silloin järvi kutsui.
Muistin, miltä tuntui uida peilityynellä pinnalla. Muistin kesäaamut, jolloin maailma oli vielä hiljainen.
Päätin palata sinne, mistä kaikki alkoi.
Koantausjärvi otti minut vastaan.
Mutta tällä kertaa en kiertänyt sitä aikaa vastaan.
En mitannut vauhtia.
En jahdannut ohituksia.
Harjoittelin läsnäoloa.
Ja se oli yllättävän vaikeaa.
Työuupumuksen jälkeen keskittyminen yhteen asiaan – pelkkään hengitykseen ja veden liikkeeseen – oli haastavampaa kuin itse uinti. Mutta juuri se pakotti aivot lepäämään. Vedessä ei voinut multitaskata. Siellä oli vain minä ja järvi.
Olen kirjoittanut paljon suorittamisen varjopuolista.
Silti tiedän, että kolikolla on toinenkin puoli. Ilman määrätietoisuutta on vaikea saavuttaa mitään. Myös palautuminen voi olla määrätietoista – tasapainon etsimistä.
Kysymys ei ole tekemisestä tai tekemättä jättämisestä.
Kysymys on tasapainosta.
Harjoittelen yhä paljon. Välillä kovaa. Rakastan sitä.
Mutta tällä kertaa tärkeimmät tavoitteet eivät ole kellolla mitattavissa.
Se on loputonta hienosäätöä.
Turvapaikka
Tämä järvi ottaa minut vastaan kaikissa elämäntilanteissa.
Onnellisena.
Surullisena.
Väsyneenä.
Epävarmana.
Se on turvapaikka.
Tiedän sen lahdet, kivikot ja virtaukset. Sen saaret tarjoavat suojaa huonollakin säällä. Järvellä ei saa liikkua yli viiden hevosvoiman moottorilla – vesi pysyy rauhallisena. Se lämpenee nopeasti ja on puhdasta.
En tunne siellä pelkoa.
Mökkiläiset eivät enää hämmästy selällä viilettävästä uimarista. Olen niin tuttu näky, että tuntuu kuin kuuluisin maisemaan.
Joskus olen ajatellut:
Jos tänne joskus jäisin, se olisi oikea paikka.
En keksi parempaa.
En tiedä, kuinka monta kertaa olen uinut järven päästä päähän, ympäri ja takaisin. Mutta tuskin kukaan koskaan ui sitä enemmän kuin minä olen uinut.
Eikä kyse ole kilometreistä.
Kyse on suhteesta.
Tämä järvi tunsi minut ennen kuin tiesin, kuka olen.
Ja kun unohdin, se muisti minut.
Siirtymä
Jotkut etsivät voimaa vuorilta.
Toiset mereltä.
Minulle riittää yksi järvi.
Mutta joskus, kun turvapaikka on löytynyt, on uskallettava lähteä taas kauemmas – ei paetakseen, vaan palatakseen vahvempana takaisin.