Turkoosi rauha – iltauinti louhoksella 12.8.2020
Kuuntele Juttu
En ollut nukkunut hyvin.
Heräsin ennen aikojaan enkä saanut enää unta. Kehossa oli levoton, selittämätön tunne. En silloin vielä tiennyt, että taustalla vaikutti koholla ollut diastolinen verenpaine. Olin kiertänyt lääkäreitä, mittauksia oli tehty, mutta yksi yksityiskohta jäi huomaamatta.
Entisenä kestävyysurheilijana suoneni olivat joustavat. Systolinen paine ei noussut – se näytti mittareissa hyvältä. Mutta alapaine oli ollut pitkään koholla. Ja se piti minut hereillä öisin.
Tuona iltana päätin lähteä veteen.
Suuntasin Näträmälän louhosta, joka sijaitsee Imatralla. Entinen louhos, jossa varsinainen kaivostoiminta päättyi 1998. Paikallisten keskuudessa paikka on perinteinen – joskin luvaton – uimapaikka. Kylttien mukaan uinti on kielletty, mutta niiden sävy kertoo enemmän varoituksesta kuin ehdottomasta kiellosta.
Turkoosi vesi näkyi jo ennen kuin saavuin rantaan.
Louhos avautui eteeni kuin luonnon ja ihmisen yhteistyönä syntynyt amfiteatteri. Kallioseinämiä, syvyyttä ja lähes epätodellisen väristä vettä. Turkoosin sävyn luo mineraali, joka värjää veden kirkkaaksi ja lähes trooppiseksi.
Se näytti siltä kuin olisin eksynyt jonnekin kauas – palmujen alle, vaikka olin keskellä Etelä-Karjalaa.
Hyvän uimarin näkökulmasta louhos on kuin suuri allas. Riittävän laaja, jotta voi uida ristiin rastiin useita kertoja. Vesi vaikutti puhtaalta ja kirkkaalta, vaikka sen väri oli poikkeuksellinen.
Kun sukelsin, keho hiljeni.
Veden viileys tasasi levottomuutta. Hengitys rauhoittui. Jokainen veto tuntui pehmeältä, kuin vesi olisi kannatellut enemmän kuin pelkkää kehoa. Uin ilman kiirettä, ilman mittareita, ilman tavoitetta.
Tämä ei ollut pitkä seikkailu.
Ei kilometreissä mitattava saavutus.
Mutta se oli tärkeä.
Vedessä olin hetken vapaa siitä, mitä en vielä osannut selittää. En tiennyt verenpaineesta. En ymmärtänyt unen puutteen syytä. Tiesin vain, että vedessä olo helpotti.
Kun nousin louhoksesta, ilta-aurinko värjäsi kallionseinämät lämpimiksi. Turkoosi pinta heijasti valoa hiljaisena.
Joskus seikkailu ei ole pitkä matka järveltä toiselle.
Joskus se on päätös lähteä iltauinnille, vaikka väsyttää.
Ja joskus se riittää muistuttamaan, että vaikka keho oireilee ja mieli etsii vastauksia, vesi voi antaa hetkeksi rauhan.
Siirtymä
Mutta ennen pohjoisen erämaan hiljaisuutta oli vielä yksi matka, joka ei kulkenut kohti maisemaa – vaan kohti väistämätöntä.
Se ei ollut pisin.
Ei fyysisesti raskain.
Mutta se muutti mittasuhteet pysyvästi.
Kun ystävä pyytää mukaansa, ei seikkailu ole enää vain oma.
Siitä tulee yhteinen – ja samalla äärettömän rajallinen.