Nooran matkassa – 20.7.2023, Saarlampi
Kuuntele Juttu
Sydänoireet jatkuivat.
Olo oli voimaton.
En ollut juurikaan uinut – en siksi, etten olisi halunnut, vaan siksi, etten fyysisesti jaksanut. Olin taas montun pohjalla. Sama kysymys kiersi mielessäni:
Miten olen jälleen täällä?
Miksi kukaan ei löydä vastausta?
Keho ei totellut. Mieli väsyi etsimiseen.
Silloin ystäväni Noora päätti tehdä jotain yksinkertaista ja tärkeää. Hän halusi viedä minut uintiseikkailulle – ei suoritukseen, vaan liikkeelle.
Päätimme uida Koantausjärveltä Saarlammelle ja takaisin. Matkaa kertyi reilu kolme kilometriä. Se ei kuulosta paljolta. Mutta siinä kunnossa se tuntui pitkältä.
Etenemisvauhti oli hidas. Todella hidas.
En ollut kunnossa. Silti, jollain oudolla tavalla, pystyin nauttimaan. Ehkä siksi, ettei kukaan odottanut minulta mitään. Ei ollut tavoitetta. Ei aikaa. Ei näyttämistä.
Noora oli varannut eväitä tapojensa mukaan – saman verran kuin minä olisin pakannut viikon vaellukselle. Mutta juuri se teki päivästä turvallisen. Meillä ei ollut kiire mihinkään.
Pysähdyimme rantaan. Söimme metsämansikoita kaikessa rauhassa. Istuimme hiljaa. Jatkoimme sitten matkaa.
En olisi uskaltanut lähteä yksin.
En siinä kunnossa.
Nooran läsnäolo toi turvan. Se antoi luvan olla heikko. Vaikka sisälläni asui yhä vanha suorittaja, nyt minulla ei ollut mitään mahdollisuutta suorittaa. En yksinkertaisesti olisi pystynyt.
Olin fyysisesti aivan lopussa.
Ja ehkä juuri siksi opin jotain.
Kun rima on niin alhaalla kuin voi – ja silti alittuu – voi silti löytyä hetki, joka kantaa. Kesäpäivä. Tyyni vesi. Ystävä vierellä.
Noora ei yrittänyt korjata minua.
Hän ei yrittänyt ratkaista oireitani.
Hän vain oli siinä.
Ja joskus se on suurin mahdollinen apu.
Tuona päivänä en voittanut kilometrejä.
En ylittänyt rajojani.
Mutta selvisin.
Ja se riitti.
Siirtymä
Vuoden 2023 jälkeen alkoi pitkä selvitysten aika. Kokeita. Tutkimuksia. Epäilyjä. Toivoa ja turhautumista.
Kunnes vastaus lopulta löytyi.