Tasapainon voitto, Joroinen – 12.7.2025

Vuoden ajan etsin selitystä sydänoireilleni.
Ne lieventyivät vuosi vuodelta – mutta eivät kadonneet.

Vuonna 2024 sain vihdoin diagnoosin: dysautonomia. Autonomisen hermoston häiriö. Sairaus, jossa keho ei enää säätele itseään kuten ennen – syke, verenpaine, palautuminen, kaikki voivat heilahdella arvaamattomasti.

Oireet alkoivat koronarokotteen jälkeen. Osa lääkäreistä arvioi rokotteen voineen käynnistää häiriön, osa kiistää yhteyden. Maallikkona minun on vaikea uskoa sattumaan. On vaikea hyväksyä, että terveen miehen sydän alkaisi yhtäkkiä käyttäytyä oudosti ilman syytä.

Ehkä totuutta ei koskaan saada täysin selville.

Mutta diagnoosi – johon itse uskon – toi helpotuksen. Se antoi kehyksen. Selityksen. Ja ennen kaikkea rajat, joita voin kunnioittaa.

Tieto siitä, että tästä voi toipua, helpottaa.
Vaikka tie on pitkä.

Dysautonomia on petollinen. Oireet muuttuvat. Välillä olo on lähes normaali, välillä keho vetää maton alta. Olen usein miettinyt, kuinka moni elää tietämättään tämän kanssa – ehkä syö lääkkeitä oireisiin, joiden juurisyy on autonomisessa hermostossa.

Elämä on sattuman kauppaa.
Mutta suhtautuminen ei ole.

Diagnoosin jälkeen olen muuttanut harjoitteluani. En voi enää puristaa kaikkea irti kehosta, vaikka haluaisin. Ylikuormitus voi tarkoittaa kuukausien voimattomuutta. Se on vaikea hyväksyä ihmiselle, joka on tottunut menemään äärirajoille.

Ehkä sairauden tarkoitus on opettaa loputonta suorittajaa hiljentämään tahtia.
Ehkä oppimaan nauttimaan hetkestä ilman, että sitä täytyy ansaita.

Se jää nähtäväksi.

1,9 km uinti Joroisten triathlonkilpailuissa

Heinäkuussa 2025 seisoin Joroisissa valmiina hyppäämään Valvatusjärveen – ensimmäistä kertaa noin 25 vuoteen.

Kyseessä oli Joroisten triathlon, ja tällä kertaa osallistuin vain uintiosuudelle. En yrittänyt hallita koko matkaa. En todistaa mitään.

Vain 1,9 kilometriä vettä.

Kun sukelsin järveen, en ajatellut aikaa. En sijoitusta. En tuloslistaa. Ajattelin hengitystä. Rytmiä. Hermoston tasapainoa.

Uin sen hetken kuntotasoani vastaavan uinnin.
Ilman sydänongelmia.

Se oli minulle valtava hetki.

Ystävien ja joukkuetovereiden kannustus kantoi pitkälle. Mutta vielä tärkeämpää oli se, että pystyin osallistumaan kilpailuun niin, että sijoituksella ei ollut merkitystä. Olin aidosti välinpitämätön tuloksesta.

Olin onnellinen siitä, että hermosto ei ylirasittunut.
Että 1,9 kilometriä ei vienyt minua kuukausien pimeään.

Se oli pieni askel ulospäin pitkästä varjosta.

Ehkä en enää jahtaa äärirajoja.
Ehkä jahtaan tasapainoa.

Ja juuri nyt se tuntuu suuremmalta voitolta kuin yksikään maaliviiva.

Siirtymä

Seikkailu-uimarin matka ei ole ollut suora viiva järveltä merelle. Se on ollut kaari – välillä nouseva, välillä katkeava, mutta aina veteen palaava.

Eikä tämä ole päätös.

Vesi odottaa yhä.