Seikkailu-uimarin asiakastarinoita
Altaasta avoveteen – Etelä-karjalan pelastuslaitos
Kun Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen ryhmä aloitti uintiharjoittelun, lähtötasot vaihtelivat.
- Osa oli uinut aktiivisesti.
- Osa oli suorittanut pakolliset testit rutiinilla.
- Kaikki osasivat uida.
Mutta pelastustyössä pelkkä uimataito ei riitä.
Altaassa olemme harjoitelleet tekniikkaa, kestävyyttä ja pelastustilanteiden perusvalmiuksia. Olemme toistaneet liikkeitä, hioneet hengitystä ja rakentaneet varmuutta. Halli on armollinen ympäristö: kirkas vesi, tasainen lämpötila, näkyvä pohja.
Syksyllä siirrymme avoveteen.
Siellä ei ole helppoa hallita tilannetta.
Ja se muuttaa kaiken.
Avovesi ei tarjoa kaakeleita eikä rataköysiä. Näkyvyys voi olla heikko. Lämpötila vaihtelee. Ranta ei ole aina lähellä. Varusteet haastavat uintia eri tavalla. Keho reagoi kylmään ja muuttuviin olosuhteisiin eri tavoin kuin hallissa.
Siksi harjoittelu on muutakin kuin metrejä ja tekniikkaa.
Harjoittelemme sitä hetkeä varten, kun vesi ei ole lämmin ja kirkas, vaan kylmä ja arvaamaton. Kun näkyvyys heikkenee ja keho reagoi nopeammin kuin mieli ehtii mukaan.
Opettelemme rauhoittamaan hengityksen, vaikka sydän hakkaa.
Opettelemme katsomaan ympärillemme, vaikka ensimmäinen reaktio olisi kiirehtiä.
Pelastuslaitoksen uimaopetuksessa tavoite ei ole nopein aika. Tavoite on toimintakyky kaikissa olosuhteissa.
Kun syksyllä astumme järveen, ryhmä ei kohtaa vain kylmempää vettä. Se kohtaa epävarmuuden – ja oppii toimimaan sen keskellä.
Se on todellinen testi.
Altaassa rakennetaan perusta.
Avovedessä mitataan luottamus.
Ja juuri siinä kohtaa uimataito muuttuu pelastustaidoksi.
Siksi emme harjoittele vain uintia.
Harjoittelemme toimintakykyä.
Rauhallista hengitystä kuormituksen alla.
Ympäristön jatkuvaa havainnointia.
Kykyä tehdä päätöksiä, vaikka syke nousee ja olosuhteet muuttuvat.
Altaassa rakennetaan varmuus.
Avovedessä se punnitaan.
Kun 50 metriä tuntui mahdottomalta
Kun Lumi otti minuun yhteyttä, hänen tavoitteenaan oli suorittaa puolimatkan triathlon: 1,9 kilometriä avovettä, uiden.
Sitten tuli lause, joka pysäytti.
“En pysty uimaan 50 metriä vapaauintia pysähtymättä.”
Tilanne oli rehellisesti sanottuna alkeistasolla.
- Lumi ei tiennyt, että veteen kuuluu puhaltaa ulos.
- Uinti ei liukunut lainkaan.
- Hengitysrytmi ei toiminut.
- Pään asento nousi, jalat upposivat ja koko liike kulutti enemmän energiaa kuin vei eteenpäin.
Silti tavoite oli kirkas: 1,9 kilometriä avovettä kuuden kuukauden päästä.
Valmennus alkoi perusteista
Työskentelimme etänä. Lumi kuvasi uintiaan ja lähetti videoita analysoitavaksi.
Aloitimme aivan alusta:
- Uloshengitys veteen
- Pään asennon korjaaminen
- Kehon linjauksen löytäminen
- Potkun rauhoittaminen
- Liun rakentaminen
Emme puhuneet kilometreistä.
Puhuimme yhdestä vedosta.
Yhdestä rauhallisesta hengityksestä.
Yhdestä onnistuneesta altaan mitasta.
Hiljalleen uinti alkoi muuttua.
- Hengitys rytmittyi.
- Keho suoristui veden pintaan.
- Jalat eivät enää uponneet.
- Vesi alkoi kantaa.
50 metriä onnistui.
Sitten 100.
Sitten 400.
Kun perusta oli rakennettu altaassa, oli aika siirtyä avoveteen.
Aluksi uusi ympäristö ja märkäpuku toi mukanaan epävarmuuksia: ei kaakeleita, ei rataköysiä, ei seinää pysähtymistä varten. Mutta nyt alla oli tekniikka, joka kantoi.
Se, mikä oli alussa raskasta ja hallitsematonta, muuttui nopeasti rauhalliseksi ja nautinnolliseksi uinniksi. Lumi ei enää selviytynyt vedessä – hän liikkui siellä luontevasti.
Eräänä päivänä Lumi kirjoitti:
“En ymmärrä miten osaat auttaa noin hyvin, vaik et oo ees täällä, nyt tää tuntuu kivalta”
Se oli käännekohta.
50 metristä 1,9 kilometriin
Puolen vuoden kuluttua Lumi seisoi puolimatkan triathlonin lähtöviivalla.
Edessä 1,9 kilometriä avovesiuintia.
Hän ui sen 44 minuuttiin.
Kun huomioidaan lähtötaso – 50 metriä ilman liukua, ilman hengitystekniikkaa ja ilman kehonhallintaa – suoritus on poikkeuksellinen.
Mutta tärkeintä ei ollut aika.
Vaan se, että lähtöviivalla seisoi ihminen, joka oli puoli vuotta aiemmin epäillyt, onko tavoite edes mahdollinen.
Lumin tarina ei ole tarina lahjakkuudesta.
Se on tarina rohkeudesta aloittaa alusta.
Rohkeudesta kohdata oma keskeneräisyys.
Ja siitä, mitä tapahtuu, kun tekniikka rakennetaan huolellisesti pala palalta.
Joskus suurin matka ei ole 1,9 kilometriä avovettä.
Se on matka epävarmuudesta varmuuteen.
Juhon rinnalla kulkija – yhdessä takapakkien läpi
Olin kantanut huolta Juhosta jo pitkään.
Hän on 39-vuotias yrittäjä, mies, joka oli tottunut painamaan eteenpäin, katsomatta kunnolla sivuilleen tai peiliin. Arki ja yrittäjyys olivat vaatineet veronsa. Elämäntavat olivat ajautuneet pisteeseen, jossa jotain oli muutettava.
Lopulta suunta muuttui sieltä, mistä sen pitääkin muuttua: Juhosta itsestään. Hän heräsi siihen, että näin ei voinut jatkua.
Ehdotin hänelle, että kulkisin matkan hänen kanssaan. Auttaisin löytämään reitin takaisin. Juho tarttui oljenkorteen.
Sovimme aluksi kymmenen viikon yhteistyöstä. Se tuntui lyhyeltä ajalta, vain pieneltä raolta kalenterissa. Juho oli motivoitunut ja lupasi sitoutua kaikkeen, mistä sovittaisiin.
Hän piti lupauksensa. Jokaista sanaa myöten.
Yksi Juhon suurista unelmista oli yksinkertainen, mutta siinä hetkessä kaukainen: pystyä juoksemaan kymmenen kilometrin matka väsymättä.
Kun aloitimme, se tuntui vuoren ylittämiseltä. Mahdottomalta.
Kymmenen viikon aikana tapahtuneet muutokset yllättivät kuitenkin meidät molemmat.
Katselimme mittareita ja tuloksia melkein epäuskoisina. Vuosia vaivannut, krooninen selkäkipu katosi. Kehosta poistui taakka: rasvamassa pieneni merkittävästi ja sisäelinrasva saatiin painettua reilusti turvalliselle tasolle, alle sadan.
Ja se juoksu. Nyt Juho taittaa jo kolmen kilometrin pätkiä – matkoja, jotka vielä hetki sitten kuuluivat vain haaveisiin. Askel askeleelta tavoite siirtyy lähemmäs.
Aerobinen kunto otti muutenkin harppauksen. Testasimme mekaanista suorituskykyä ylämäessä – siellä, missä keho joutuu aina koville. Juho nosti tehojaan 28 prosenttia samalla syketasolla.
Leuanvetotulos nelinkertaistui. Liikkuvuus parani merkittävästi.
Voisimme luetella näitä mitattavia tuloksia loputtomiin. Voisimme tuijottaa prosentteja, lukuja ja käyriä, kuten urheilussa on tapana. Mutta tässä vaiheessa elämää tiedän, että niillä ei ole lopulta suurta merkitystä.
Merkitys oli jossain muualla. Siinä, että elämänlaatu itsessään parani merkittävästi.
Kaikki ei mene suunnitellusti
Tämä muutos ei syntynyt pelkistä onnistumisista. Se perustui luottamukseen ja sellaiseen kurinalaiseen tekemiseen, jota ei kyseenalaisteta, joka aamu uudestaan.
Matkan varrella kaikki ei mennyt niin kuin olimme paperille piirtäneet. Tuli päiviä, jolloin elämä vastusti. Tuli takapakkeja.
Mutta niistä selvittiin yhdessä. Emme hätääntyneet, vaan luotimme prosessiin. Siihen, että kun tekee oikeita asioita riittävän pitkään, se kantaa lopulta.
Olen saanut muiden ihmisten tukea silloin, kun oma kehonikaan ei ole totellut. Nyt roolit vaihtuivat.
Nyt sain toimia rinnallakulkijana. Se antoi minulle jotain, mitä mikään oma urheilusuoritus ei voi antaa: onnistumisen iloa, syvää merkityksellisyyttä ja jotain pysyvää.
Ystävyyden.
Kymmenen viikkoa Juhon rinnalla muistutti minua siitä, että muutos on mahdollinen, kun sille antaa luvan. Se ei vaadi täydellisyyttä, vaan sitoutumista ja luottamusta.
Juhon matka muistutti minua siitä, miksi tälle tielle alun perin lähdettiin. Kyse ei ole pelkistä metreistä tai minuuteista, vaan elämästä itsestään, joka hakee jatkuvasti muotoaan.
Juhon seikkailut on vasta alkamassa.
Muutos ei ala täydellisyydestä.
Seikkailu vedessä opetti minulle, että jokainen pitkä matka alkaa rannasta.
Personal trainer -työssäni sama pätee elämään.
Seuraava askel ei välttämättä vie järven yli.
Mutta se voi viedä lähemmäs itseäsi.