Innasennurkan järviseikkailu – 25.6.2020

Lämpötila +27 °C.
Kesä 2020 oli avovesiuintien kulta-aikaa.

Olin uinut mökkini vieressä olevan Koantausjärven jo moneen kertaan ristiin ja rastiin. Ajatus saman ympyrän kiertämisestä kelloa vastaan tuntui yhtäkkiä järjettömältä. En halunnut kiertää – halusin kulkea. Löytää reitin, joka veisi eteenpäin.

Vanha kartta mökin pöydällä avasi uuden maailman. Sen äärellä hahmottui luonnollinen, järvestä toiseen kulkeva ketju: Koantausjärvi, Pieni-Koantaus, Haukkavuori, Ruokosalmi, Sarajärvi, Myllylahti, Pusankosken myllypato, Alusjärvi, Suuri Venäitlampi, Suikka, Vihtari, Pieni Tauslampi ja Saarilampi – ja lopulta takaisin Koantausjärvelle Iivanan saaren kautta.

Arvioin matkan olevan noin kymmenen kilometriä.

Olin väärässä.

Pyysin ystävääni Jaanaa mukaan sup-laudan kanssa. Hän otti retkikumppanikseen uskollisen Miska-koiran. Valitsimme viikon lämpimimmän päivän – tietenkin.

Aamulla lähdimme liikkeelle mökin rannasta.

Koantausjärvi ylittyi vaivattomasti, vaikka aamuinen tuuli haastoi Jaanaa laudan kanssa. Kannoimme sup-laudan Haukkavuoren alatietä pitkin ja ihailimme maisemia. Olimme vahvoja, energisiä ja täysin vakuuttuneita siitä, että tämä oli paras idea ikinä.

Sarajärvi Haukkavuoren juurella oli täydellinen. Vesi kirkasta, maisema ylvästä. Siinä hetkessä uinti tuntui puhtaalta ilolta.

Myllylahdella alitimme tien rummun kautta – kokemus, joka jäi mieleen. Pimeä putki, veden kaiku, ja hetki jolloin maailma tuntui pieneltä ja suurelta samaan aikaan.

Pusankosken myllypadon lähettyvillä pysähdyimme pienelle saarelle tauolle. Siellä ensimmäistä kertaa huomasin voimieni hiipuvan. Mittari kertoi jo noin kymmenen kilometriä – ja olimme vasta puolessa välissä. Juoma ja energia olivat vähissä. Aurinko porotti armotta.

Tiesin, että tästä tulisi pitkä päivä.

Jaana ei sanonut ääneen, mutta näin hänenkin väsyvän. Silti hän jatkoi määrätietoisesti. Se antoi minulle voimaa.

Myllypadon vesiputouksessa pysähdyin hetkeksi. Vesi hakkasi hartioilleni kuin luonnon oma hieroja. Virtaus oli juuri sellainen, että putouksen taakse jäi ilmatasku – täydellinen piilopaikka. Se tuntui salaiselta turvapaikalta keskellä uupumusta.

Läheinen mökkiläinen tuli juttelemaan ja kertoi joutsenen pesästä. Kiersimme sen kaukaa. Hän antoi meille lisää vettä. Jälkeenpäin ajateltuna se saattoi pelastaa loppupäivämme.

Alusjärvi oli nautinnollinen uida. Mutta sen jälkeen alkoi retken toinen puoli.

Tienylitys. Tiheä metsikkö. Ojia. Suo.

Sup-laudan kantaminen vähillä voimilla oli raskasta. Sitten upposimme suohon. Jaana huomasi sandaalinsa kadonneen mutaan – suo otti sen omakseen. Sitä ei löytynyt enää koskaan.

Suuri Venäitlampi avautui erämaamaisena ja kauniina. Joutsenet lipuivat vedessä. Uin eteenpäin, vaikka voimat olivat vähissä. Vesi tuntui uskomattoman lämpimältä, melkein lohdulliselta.

Seuraava metsäosuus toi uuden koettelemuksen: paarmat. En ollut koskaan nähnyt niin paljon paarmoja. Ne purivat taukoamatta. Halusin pois metsästä hinnalla millä hyvänsä. Kun vihdoin pääsimme Suikalle ja sukelsimme veteen, helpotus oli lähes euforinen.

Vihtari tuli ja meni. Kuumuus nousi tukahduttavaksi. Tauslammelle jouduimme kantamaan laudan yli kilometrin. Näin Jaanan silmistä väsymyksen ja nestehukan merkit. Silti hän ei valittanut.

Ajattelin silloin:

Tämän ihmisen voin ottaa mukaan mille tahansa retkelle.

Saarilampi ilmestyi eteemme kauniina ja rauhallisena. Siinä hetkessä tiesin, että selviäisimme. Matkaa oli jäljellä noin kolme kilometriä. Sen jaksaa aina jotenkin.

Tien ylityksen jälkeen olimme takaisin Koantausjärvellä, Iivanan saaren kohdalla. Emme pysähtyneet katsomaan saaren erikoisuuksia. Mielessä oli vain yksi asia: mökki ja kylmät juomat.

Nestehukka alkoi olla molemmilla huolestuttavalla tasolla.

Setäni souti meitä vastaan – hän oli jo ehtinyt huolestua. Vaihdoimme muutaman sanan ja jatkoimme viimeisen kilometrin.

Kun viimein pääsimme mökin rantaan, mittari näytti reilut 21 kilometriä.

Olimme täysin loppu.

Ja täysin onnellisia.

Kylmä juoma kädessä tuntui palkinnolta, jota ei mitattu kilometreissä.

Tuo päivä opetti minulle jotain olennaista:
Seikkailu ei aina ole täydellistä nautintoa. Se on vuorotellen ylväitä järvimaisemia, upottavaa suota, paarmojen hyökkäyksiä ja vesiputouksen alla löytyvä ilmatasku.
Ja ennen kaikkea – se on ihmisiä, joiden kanssa kulkea.
Ilman Jaanaa ja Miskaa tuo reitti olisi ollut vain pitkä matka.
Yhdessä se oli tarina, joka kantaa vieläkin.

Kohti seuraavaa seikkailua

Tuo 21 kilometrin päivä ei ollut vain pitkä lenkki järveltä toiselle. Se oli alku jollekin, jota en vielä silloin osannut nimetä.

Kesä 2020 oli poikkeuksellinen. Avovedet tuntuivat kutsuvan yhä pidemmälle. Kun yksi reitti oli kierretty, mieli alkoi jo etsiä seuraavaa.

Eikä mennyt kauaa, kun katse siirtyi järvistä virtaavaan veteen.