Seikkailu-uimari Janne Hinkkanen Vätsärin erämaassa vesiputouksen vieressä

Seikkailu Vätsärin läpi Jäämerelle 24.–28.7.2022

Kuuntele Juttu

Sunnuntai 24.7.2022

Viimeiset valmistelut. Viiden tunnin siirtyminen kohti pohjoista. 

Vesitaso odotti meitä rannassa. Kun kerroin aikeistani, kuski katsoi minua hetken ja kysyi:
“Anteeksi, aiotko todella uida Jäämerelle?”
Nyökkäsin.
Hän kysyi uudelleen.
Ja vielä kolmannen kerran.
Vasta kolmannella kerralla hän tuntui uskovan, ettei kyse ollut vitsistä.

Nousimme koneeseen. Moottori käynnistyi, ja pian irtosimme vedestä. Lennon aikana kuski kertoi rennolla äänellä pudonneensa koneen kanssa kahdesti. Siksi meidän pitäisi pukea pelastusliivit.

Vedimme liivit päälle. 

Hän vilkaisi minua, hymyili vinosti ja sanoi:

“Mutta sinä et varmaan näitä tarvitse.”

Hän nauroi.

Minä hymyilin takaisin. Ajatus oli absurdi ja samalla jotenkin osuva. Olin lähdössä uimaan halki erämaan kohti Jäämerta– ehkä pelastusliivit eivät olleet tämän matkan varsinainen turva.

Kun laskeuduimme ja koneen ääni vaimeni, hiljaisuus otti paikan haltuunsa. Se oli lähes käsinkosketeltava.

Uintiseikkailu alkoi Surnujärveltä, jonne Janne ja Antti saapuivat vesitasolla.
Janne ja Antti Vätsärissä
Janne ja Antti

Kylmää vettä ja liukkaita kiviä

Edessä avautui Vätsärin erämaa – kivinen, karu ja rauhallinen. Yli tuhat järveä, loputtomat kivikot, kylmä ja kirkas vesi.

Mukanani oli ystäväni Antti packraftin kanssa. Hän kulkisi vesillä omaan tahtiinsa, minä omallani – uiden.

Mutta tämä matka ei alkanut erämaasta.

Se alkoi vuosia aiemmin pysähtymisestä.

Työuupumus oli vienyt voimat. Kun palasin veteen, en palannut voittamaan ketään. Palasin löytämään yhteyden itseeni.

Astuin veteen.

Ensimmäiset vedot olivat rauhallisia.

Vesi kantoi.

Seikkailu-uimari Janne Hinkkanen Vätsärin erämaassa

Vätsärin sydän

Neljä päivää uintia.

Vätsärin erämaa ei anna mitään ilmaiseksi. Kartalla järvet näyttävät vierekkäisiltä, mutta jokainen siirtymä on ansaittava.

Uin. Vedän varusteita perässäni. Kun vesi päättyy, alkaa kivikko. Liukkaat lohkareet pakottavat keskittymään jokaiseen askeleeseen. Välillä etenin kontaten, välillä pysähdyin

vain hengittämään.

Erämaa ei kysy, kuka olet.

Se hyväksyy sinut vain, jos kunnioitat.

Luonnon oma vesiliukumäki

Ennen Routasenkurua joki yllätti.

Kivikkojen ja rauhallisten suvantojen jälkeen eteen avautui sileäksi hioutunut kallio, jota pitkin vesi virtasi tasaisena, liukkaana nauhana alaspäin. Luonnon muovaama vesiliukumäki.

Pysähdyin katsomaan sitä. Vesi kimalsi auringossa. Kallio oli vuosituhansien aikana hioutunut pyöreäksi ja kutsuvaksi.

Asetuin virtaan varovasti ja annoin veden viedä.

Liuku oli nopea, mutta pehmeä. Vesi kuljetti, kallio ohjasi. Naurahdin ääneen – keskellä erämaan vakavuutta olin yhtäkkiä kuin lapsi kesäpäivänä.

Nousin ylös ja kiipesin takaisin.
Laskin uudelleen.
Ja vielä kerran.

Se ei ollut tehokkain tapa edetä. Se ei vienyt minua lähemmäs merta kilometreissä mitattuna. Mutta se muistutti, miksi olin liikkeellä.

Liike ei ole aina ponnistelua. Se voi olla myös leikkiä.

Antti katseli packraftilta ja hymyili. Hetki oli kevyt, lähes ajaton. Erämaa, joka hetkeä aiemmin oli tuntunut karulta ja vaativalta, näytti nyt toisen puolensa.

Seikkailu-uimari Janne Hinkkanen istuu kalliolla Vätsärin erämaassa

Routasenkuru – hiljaisuuden voima

Vesiliukumäen jälkeen saavuin Routasenkuruun.

Jääkauden muovaama rotko avautui kivisenä käytävänä ympärilläni. Seinämät nousivat korkeina ja karuina. Ääni vaimeni. Maailma tuntui pysähtyvän.

Uin kapeassa uomassa, veden virratessa rauhallisesti allani. Tunsin, etten kulkenut maiseman läpi – olin osa sitä.

Ei ollut yleisöä.
Ei suoritusta.
Vain hetki.
Ymmärsin, miksi olin lähtenyt.
En paetakseni elämää.
Vaan palatakseni siihen.

Seikkailu-uimari Janne Hinkkanen vesiputouksen alla

Virta kohti merta

Norjan puolella saavuin Munkelva-joelle. Virta voimistui ja alkoi kuljettaa minua kohti Jäämerta.

En taistellut vastaan. Annoin veden kantaa.

Kun joki lopulta avautui mereksi, pysähdyin.

En tuntenut voittoa.
Tunsin rauhan.

Noin 55 kilometriä halki erämaan ei ollut pelkkä fyysinen matka. Se oli paluu liikkeeseen – ja luottamukseen.

Liikunnan ilo ei synny maaliviivalla. Se syntyy hetkessä, kun uskaltaa lähteä.

Ja joskus, keskellä kivistä erämaata, se löytyy liukumalla veden mukana – uudelleen ja uudelleen.

Katso kooste seikkailusta

Siirtymä

Erämaa opetti leikkiä vesiliukumäessä ja hiljaisuutta rotkossa. Se opetti myös sen, ettei kaikkea hallita.

Vuotta myöhemmin en enää taistellut virtaa vastaan. Taistelin omaa kehoani vastaan.

Scroll to Top